Oltiinpa reippaita, kun jo kymmeneksi sovittiin Tuijan kanssa treenit Niinivaaran S-marketin takaiselle kentälle, joka oli meille uusi treenipaikka. Siistiä, nää on aika harvassa tätä nykyä.

Rini vartoi autossa sen aikaa, että seurasin Tuijan ja Vilun treeniä. Olen ylpeä teistä, olette parissa viikossa edistyneet hurjasti!

Pitemmittä puheitta omiin sekoiluihin.

Metallinoudosta oli taas hyvä aloittaa. Eipä ollut tänään ongelmia otteessa tai palautusnopeudessa. Hyvältä näyttää ;)

Seuraava operaatio vaatikin jo aikaa ja vaivaa, kun ryhdyin ruutua rakentamaan. Arvatkaa, miksi en halunnut harmaanruskeita saviruukkuja ruutumerkeiksi? No siksi, että ne ei kevätaikaan märästä mutahietikosta erotu omaankaan silmään! Eikun hakemaan lunta kinoksista ja rakentelemaan näkyvämpää ruutua. Jälkeenpäin ketuttaa, kun ruukut olisivat toimineet loistavina muotteina lumisille ruutumerkeille, jotka olisivat hietikolta näkyneet hyvin ;)

Asiaan, eli ruutuun. Ensimmäinen lähetys n. 20 metristä. Rini sinkaisi hyvin matkaan, mutta pysähtyi ruudun eteen. Annoin uuden käskyn, jolla meni sisään ruutuun. Kehuin, mutten antanut muuta palkkaa. Toisella lähetyksellä koira suorilla ruutuun sisään ja siitä megalopalkka. Taitava ii! Otin yhden lähetyksen niin, että käskin maahan ja kävelin pienen seuraamiskaavion ja kutsuin koiran sivulle. Tätä pitää treenata, koira suorastaan mateli sivulle... Wubba siis avuksi ensi kerralla! Lopuksi vielä lähetys, jossa palkka lensi heti, kun koira pääsi ruutuun. Hienosti meni ;)

Välissä seuraamista. Tein pitkän pätkän ilman palkkaa, ja Rini oli jotenkin ihan vetämätön. Pitää tarkkailla pitemmällä ajanjaksolla, oliko tämä jotain väsymystä intensiivisestä ruutuharjoittelusta ja auringonpaisteesta vai alkoivatko ne juoksun ensimerkit jo näkyä. Pidin seuraamisen välissä pienen keskustelutuokion, joka käsitti lähinnä koiran hetsaamista ja pikkuporsaan kiusaamista, että mitä tää tämmöinen on, kun tehdään vähän sinne päin, vaikka osataan hienosti. Hetsaustuokion jälkeen tuli sitä seuraamista, jota olen neidiltä tottunut näkemään, joten voihan se olla, että tää oli taas näitä ravistettava ennen käyttöä -kertomuksia.

Tunari-tunnari. Olen ratkaissut tunnarin mystisen ongelman, ja se on välimatka. Tajusin itsekin vasta tuossa treenatessa, että herranjesta, miehän lähetän koiran kapuloille jo varmaan 5 metrin päästä. Ehkäpä ei ole ihme, ettei onnistu, kun eihän me tuota välimatkaa vielä hirveästi olla treenattu. Ensimmäinen tunnari meni siis läskiksi, mutta kun ryhdyin toista omaa kapulaa hakiessani miettimään, mikä tässä nyt on ongelmana, tajusin sen. Otin toisen lähetyksen metrin päästä, ja koira toimi ihan toisella tavalla. Oma kapula löytyi hienosti, vaikkakaan ei joka kerta ihan tyylipuhtaasti. Tähän liikkeeseen ei kuitenkaan nyt enää tarvita enempää epävarmuutta kuin mitä siinä on, joten jos nostelee, niin sitten nostelee - mie väitän, että se on yksi epävarmuuden merkki. Kun varmuus kasvaa, väitän nostelemisenkin vähenevän. Ajan kanssahan tämän näkee.

Tunnarin jälkeen hiottiin vähän kaukkareita, jotka on ihan kamalat. Edistää, edistää, edistää. Pitää siis vielä vahvistaa liikeratoja ja ottaa tehokkaampi takapalkka.

Rini teki paikkamakuutakin pariin otteeseen treenin aikana, kun ensin hain autosta kynän tunnaria varten, sitten lopuksi kaukkareiden jälkeen, kun Vilu ja Tuija kokeilivat ruutua. Hienosti meni.

Aika vaan loppuu kesken, pahoin pelkään. Tunnarin välimatkaongelma selvinnee suuremmalla todennäköisyydellä kuin kaukkarit. Perfektionisti minussa ei haluaisi kokeeseen, jossa on varmasti odotettavissa nolla jostakin liikkeestä. Noh, katsotaan nyt, mitä tapahtuu. Jos neiti alkaa hyvin olla vetämätön treeneissä, on tehtävä treeneistä lyhyitä, ytimekkäitä ja innostavia. Siinäpä sitä riittää työtä kerrakseen. Hyppynoutoakaan ei olla pitkiin aikoihin tehty, ja sitäkin olisi hyvä kenties muistutella ennen koetta.