Ajelimme neljäksi Mustin ja Mirrin parkkipaikalle treenaamaan. Olin vähän etuajassa, joten otin Rubin autosta ja touhuttiin siinä vähän yhdessä.

Harjoittelin Rubin kanssa aluksi näyttelyjuoksutusta ja seisomista. Liikkuminen sujui mukavasti, mutta seisomisessa oli alkuun ongelmia - Rubi kun olisi huomattavasti mieluummin istunut jämäkästi kiinni maankamarassa. Avain Rubin kouluttamiseen tulee melko varmasti olemaan iloiset kehut ja reipas kannustaminen: se nimittäin alkoi tarjota seisomista ihan muutaman toiston ja palkkauksen jälkeen, kun sitä kovasti iloisella äänellä kehuin ja palkkasin.

Ja niin uskomatonta kuin se onkin, me saatiin tänään tehtyä jopa vähän treeniä. Eilen Rubi yritti esittää, ettei se osannut olla paikallaan, mutta jämäkällä ohjauksella se toimi oikein hyvin. Sivulletulon opettaminen vaatii hieman työtä, mutta kun siitäkin vain jaksoi kehua ja auttaa alkuun, niin lopusta se alkoi sujua. Otimme myös pari luoksetuloa, jotka olivat aika hitaita, mutta pidetään nyt alkuun saavutuksena, että Rubi tulee käskystä luokse. Juoksin molemmilla kerroilla karkuun, ja vauhtia tuli heti lisää. Mulla oli mielessä kokeilla treenata luoksetuloa kepin avulla, kun Heli kertoi Rubin olevan keppihullu. Eilen Rubi ei innostunut mun kanssa keppileikistä, mutta toisaalta eilen Rubi ei syönyt multa namiakaan.

Tuija tuli juuri, kun olin saanut tehtyä yhden luoksetulon. Rubi innostuu kovasti kehuista, hassu tyttönen. Tuijan tulosta se vähän hämmentyi, mutta kävi kohteliaasti katsomassa, kukas paikalle vielä ilmaantui. Kun otin vielä uudestaan seisomista, Rubi yritti taas takertua istualleen maahan, ja sittenkin, kun sain seisomaan, Rubi vilkuili koko ajan Tuijaan päin kuin odottaen, että kohta tullaan romplaamaan. Tämä lieneekin hyvää treeniä, että seisotan toisen ihmisen katsellessa vieressä, mutta aina ei romplata. Rubi hokasi aika pian, ettei Tuija olekaan tulossa räpelöimään, mikä sai sen rentoutumaan hieman. Tuija syötteli Rubille vähän lihapullaa, mikä sai neidin tarjoamaan seisomista taas hyvin auliisti. Jatkoa ajatellen suunnittelin, että tehdään alkuun treeniä, joissa joku seisoo lähellä, muttei koske koiraan, sitten vähitellen siirretään ihmistä lähemmäs, kosketus ja roplaus otetaan mukaan vasta ihan lopuksi. Tämän treenauksessa auttanee paljon, että asutaan kämppiskommuunissa, joten apukäsiä löytyy.

Tein Rubin kanssa vielä Riniä välissä vähän treenattuani seuraamista. Tähänkin vaaditaan tosi paljon iloista kannustamista ja kehumista: alkuun Rubi kulki väljästi vierellä vilkaisemattakaan mua päin, mutta heti kun aloin kehua ja otin reippaamman kävelytahdin, se nosti katseensa muhun ja teki oikein iloisesti. Ei otettu pitkää pätkää, mutta sain siihen lyhyeenkin mahdutettua suoran pätkän ja käännökset oikeaan ja vasempaan. Työtä nämä tulevat vaatimaan, mutta ihan alusta ei tarvitse lähteä - Rubilla on selvästi jonkinlainen käsitys siitä, mitä siltä vaaditaan.

Tämänpäiväisen perusteella sanoisin, että varmaan joudutaan alkuun tekemään jokusen kerran motivaatiotreeniä - lähinnä haluan ajaa Rubille päähän ajatuksen, että mun kanssa on kiva tehdä, enkä missään vaiheessa pakota sitä tekemään mitään. Toki pyritään siihen, että se tekee, mutta aina omasta tahdosta. Rubi on aika rauhallinen tekijä, hyvin erilainen kuin Rini, mutten pidä lainkaan mahdottomana, etteikö Rubille saisi opetettua BH:ta varten tarvittavia liikkeitä.

Noh, Rubin treenit menivät hienosti, mutta Rinin kanssa meni sitten senkin edestä huonommin. Taas voi ohjaaja katsoa vaan peiliin. Tehtiin tunnaria, josta ensimmäinen oli loistosuoritus - koira haisteli kaikki kapulat ja otti oman suorilta nostelematta vääriä. Ahneus iski taas väärässä paikkaa, ja halusin kokeilla kapuloiden toisessa muodostelmassa, löytyykö oma. No, sieltä alkoi nousta vääriä ja koira toi vääriä. Tästä alkoi taas kierre, ja kun neljännellä ei onnistunut, jätin siihen ja purin taas hammasta.

Treeneistä ei nyt jäänyt ihan älyttömän huono maku suuhun, tehtiin vielä pieni pätkä seuraamista, josta Rini oli ihan innoissaan.

Niin se tekstin sävy vain muuttuu kerta toisen jälkeen. Olen hakannut päätäni seinään niin pitkään tunnarin kanssa, että oma mielenkiinto alkaa olla lopussa. Kun mulla ei ole kivaa, eikä koiralla ole kivaa, on syytä pysähtyä miettimään, onko koko jutussa mitään järkeä.

Mie olen tällä hetkellä sitä mieltä, ettei tässä ole järkeä. Me ollaan monta viikkoa treenattu pakkopullana, koko ajan vain sitä koetta varten sen sijaan, että treenattaisi, jotta olisi hauskaa tekemistä yhdessä. Mua väsyttää joka treenin jälkeen miettiä, johtuiko tunnarin epäonnistuminen tänään uudesta paikasta, välimatkasta, kapulan huonosta hajustamisesta, hajuttomiin kapuloihin kenties tarttuneista hajuista, tuulesta, säästä, huonosta päivästä, musta, koiran epävarmuudesta... Ei sen pidä mennä näin.

Siksi päätin tänään, että meillä on tauon paikka. PITKÄN tauon paikka. Unohdetaan kokeet, ja pidetään taukoa niin pitkään, kunnes alkaa taas tuntua siltä, että on kiva treenata. Meillä oli kesä joka tapauksessa tarkoitus pitää taukoa, jotta voidaan keskittyä kesälajeihin, joten nyt vaan sit aloitetaan vähän etuajassa.