Ajelimma iltapäivästä Miimin luo pitkästä aikaa paukkuja kuuntelemaan. Taukoa ehti tulla jo pitemmälti (edelliset oli melkein kuukausi sitten...), joten tietysti skeptisenä ihmisenä sitä jo ehti miettiä, että mitä tästä mahtaa tulla. Aihetta pelkoon ei kuitenkaan ollut.

Ammuttiin neljä laukausta kahdessa sarjassa - eli siis yhdellä kerralla kaksi paukkua. Ei vielä yhdistetty laukausta liikkeeseen. Teimme molemmat niin, että jätin koiran paikkamakuuseen ja kävelin itse jonkin matkaa eteenpäin.

Ensimmäinen laukaussatsi, minun ja koiran välimatka viitisentoista askelta. Kävelin pk-koemaisesti eteenpäin. Seisoskelin siinä jokusen tovin, sitten pamahti, toinen tovi, ja toinen pamahdus. Odottelin Miimin merkkiä ja merkistä menin palkkaamaan. Rini makasi edelleen paikallaan, ja laukauksien aikana oli ensimmäisellä kerralla kääntänyt vain hieman päätään. Palkkasin kissanruualla, jonka neiti söi nautinnollisesti, sekä wubbaleikillä. Rini tarttui leluun hyvin ja riuhtoi sitä hyvin, oli ihan normaali. Muistan vielä aiemmin, kun se keräsi paukuista painetta, jolloin se ei uskaltanut tarttua leluun ollenkaan, joten muutos on aika merkittävä ;)

Toinen satsi palkkauksen jälkeen, mun ja koiran välillä lähemmäs 30 askelta. Paukut kuulosti kauhean äänekkäiltä, mutta olinhan tuota itsekin lähempänä ampujaa ;) Paukkujen jälkeen menin taas merkistä palkkaamaan koiran kissanruualla ja wubbaleikillä. Rini ei ollut reagoinut mitenkään. Wuhuu!

Miimi arveli, että Rinin paukkusiedätys olisi nyt siinä vaiheessa, ettei neiti ehkä ulkona yllättävässäkään tilanteessa (eli tilanteessa, jossa se ei osaa paukkua odottaa) säikähtäisi enää pamahdusta. Tämä uutinen on mun riemujuhlaa! Rini tietää, mitä tässä tilanteessa pitää tehdä, ja olen tosi iloinen, että siedätys on tuottanut tulosta näin lyhyessä ajassa. Onhan neiti vielä levoton, kun otan sen autosta ja se tietää, että paukkuja tultiin kuuntelemaan, mutta se tuntuu niin vähältä siihen verrattuna, mikä tilanne alussa oli.

Miimin luota ajeltiin hyvillä mielin ja hymyssäsuin Pärnävaaralle tokoilemaan. Meitä ei paikan päälle ilmaantunutkaan kuin kolme, mutta päästiinpähän nopsaan kotio.

Rinin kanssa tehtiin metalli- ja tunnistusnouto. Metallinoudoista ensimmäinen kaatui siihen, ettei koira löytänyt kapulaa, kun se sulautui niin saumattomasti loskaan xD Toisella heitolla kapulakin löytyi, mutta luovutus oli hidas. Kolmannella juoksin karkuun, jotta saatiin luovutusnopeuskin kuntoon. Pitääpä prepata.

Tunnistusnoudossa vietettiin taas riemujuhlabileitä. Jonna vei kapulat paikoilleen kellonmuotoiseen asetelmaan ja hajusti hajuttomat kapulat. Minä näytin Rinille oman ja annoin sen Jonnalle vietäväksi muovikannen päällä paikalleen. En ottanut vielä kääntymisiä pois, ettei tule liikaa uutta kerralla. Välimatkaa kapuloihin oli parisen metriä, hajuttomia kapuloita 8. Lähetin Rinin töihin, se menee kapuloille hitaahkosti (siis ravilla), mutten puutu siihen ainakaan vielä. Rini haisteli kapulat läpi ja toi mulle oikean. Kun ensimmäisellä onnistui niin hienosti, aattelin, että mitä sitä turhia hiomaan, joten päädyttiin leikkimään wubballa ja syömään namuja. Tehdään vielä lisää toistoja näille, sithän siihen voi vähitellen ryhtyä ottamaan jo lisää matkaa ja kääntymisenkin. Hitsiläinen, tää liikehän on kohta jo valmis, vaikkei ole kauaakaan, kun vielä itkin, ettei tästä mitään tule!

Mie en upeasti menneen tunnarin jälkeen halunnu tehdä enää mitään, joten hetken rupattelutuokion jälkeen lähdimme Rinin kanssa ajamaan kotia kohti. Nyt pitäisi vielä lähteä kävellen Karsikkoon hakemaan porukoilta pyörää, jos sitä sattuisi vaikka innostumaan ja pyöräilemään loppuviikon töihin.