Yrittänyttä ei laiteta eikä vastoinkäymisistä lannistuta. Tämän viikon olen töissä osaripiirillä, mikä meinaa sitä, että pääsee aikaisin töistä. Kun lähistöltä löytyi vielä metsää, jossa ei ollut lunta, otin koiran hihnaan ja lähdettiin tekemään jälkeä. Tai meidän näkemystä siitä.

Jäljenteko on taitolaji, jota en itse tunnusta osaavani. Kenties taitoa voisi hioa useammin kuin kahdesti vuodessa. Olen nääs havainnut, että teen nämä samat klassiset virheet joka kerta:

1) Teen jäljen lähimetsään, jotta varmasti joka päivä seuraavan viikon ajan siitä ohi kulkiessamme koira voisi karata ajamaan jäljen vielä kertaalleen siinä toivossa, että sieltä löytyisi makkaraa.

2) En merkkaa jälkeä. Jäljen päähän käveleminen luonnistuu, mutta yritäpä löytää takaisin samoja jälkiä pitkin - varsinkin, kun nyt maa oli niin jäässä, ettei siihen jäänyt kunnollisia jälkiä, vaikka kuinka yritti talloa.

3) Namit loppuvat aina kesken. Loppupalkalle jätän kunnon namivuoren, siitä alkua kohti takaisin lähtiessäni tiputtelen nameja hyvinkin tiuhaan, ja kun päästään lähemmäs aloituspistettä, namien väliä on pakko pidentää, jotta niitä riittäisi koko jäljen mitalle. Fiksu ihminen voisi harkita siirtymistä keppeihin.

Onhan näissä virheissä hyvätkin puolet. Kun ei merkkaa jälkeä, on pakko luottaa koiraan. Rini ajoi väljillä namiväleillä olevat pätkät kuin höyryjuna, heti kun nameja oli tiiviimmin, se malttoi keskittyä ja haistella tarkkaan. Huomasi, että niissä paikoissa, joissa itse olin epäröinyt tallatessani takaisin (toisin sanoen ollut vakuuttunut siitä, että jälki menee tästä, vaikka se meni noin 10 m päässä ihan toisaalla), koirakin hiukan epäröi. Ja senkin huomaa, että Rini on hakukoira, sillä se otti heti ilmasta hajua, kun se ei saanut sitä kunnolla maasta.

Heräsipä tässä kuitenkin mielessäni ajatus, että ehkäpä me voitaisiin se jälki ottaa kuitenkin mukaan vielä lajirepertuaariin. Miimi lupautui meitä siinä opettamaan, joten ei välttämättä tarvitse suunnata ensi kesänä varsinaiseen ryhmään, jossa on muutenkin kova tunku. Tunkua enemmän mua kyllä mietityttää, miten koira jaksaa meidän jo muuten ihan kattavan lajimäärän lisäksi pyörittää vielä jälkeäkin. Jäljestyksessä on kuitenkin se hyvä puoli, että sitä voi tehdä melkeinpä missä vaan ja milloin vaan, eikä toistot ole tarpeellisia välttämättä joka viikko - Riniltä tuo jäljestys luonnistuu kyllä tavalla tai toisella, vaikkei jälkeä ajaisikaan kuin sen kaksi kertaa vuodessa ;)

Jäljen jälkeen kävimme tylsällä hihnalenkillä vielä suhteellisen valoisaan aikaan. Kohtalotoveri-Ellille soittaessa tuli hiukan parempi mieli, kun koko ajan vaan kammoksuttaa, että entä jos tuo koira ei olekaan valeraskaana vaan ihan oikeasti sairas. Kattilalla on kuitenkin ollu niin samanlaiset oireet (ja näistä oireistahan sitä oli itsekin opiskelemassa viikonloppuna), joten ehkäpä nyt vaan yritän rauhoittua. Tuntuu vaan oudolta, että "aina valmis" ja niin eloisa koira ei yhtäkkiä treeneissä pistäkään parastaan, on oudon rauhallinen ja vaan nukkuu kotona...Toisaalta mietin sit sitäkin, että ei Rinillä ole ollut varsinaisia valeraskausoireita aiemmin, ja olihan tää sentään sen kolmas juoksu. Kenties oli aikakin aikuistua.