Ohjelmassa eilen hakua ja jälki Neven kanssa. Sitä ennen kävimme lenkkeilemässä Jaamankankaalla. Jätin auton muuntajalle ja päästin koirat juoksemaan. Ilmeisesti Jamis on molempien mielestä ihan superpaikka, kun se on tätä nykyä ainoa paikka, missä neidit leikkii keskenään ihan kunnolla (vailla järjen häivää, jos multa kysytään).

Emme ehtineet lenkillä kovinkaan kauas, kun tapasimme tuttuja - Lean ja rotikkakaksikko Ekon ja Lipen. Lea päästi Ekon tutustumaan tyttöihin, ja täytyy sanoa, etten ikinä ole nähnyt Rinin silmien mollottavan sillä tavalla. Sen alaleuka alkoi väpättää, kun se tajusi, että Eko on poika (joskin leikattu sellainen), ja sen jälkeenhän niillä alkoi hillitön flirttailu keskenään. Ai miten niin tärpit lähestyy? Neve kulki kaksikon perässä taas pallo vähän hukassa. Reppana ei vieläkään leiki oikeastaan kuin Rinin kanssa.

Flirttailutuokion jälkeen me jatkoimme tyttöjen kanssa matkaa pöpelikköön. Lea antoi hyvät ohjeet kivaan lenkkiin, mutta mehän mentiin käännöspaikasta reippaasti ohi. Kello alkoi olla jo sen verran, että pitäisi ryhtyä suuntaamaan kokoontumispaikalle, joten käännyttiin takaisin ja juostiin. Takaisintullessa huomasin sen polun, josta meidän oli pitänyt kääntyä muuntajalle päästäksemme, joten ei myöhästytty treeneistä.

Halusin Rinille taas mahdollisimman kisamuotoisen treenin, ja kun haluttiin vaativuutta maastoonkin, niin mentiin samaan itikkanotkoon, missä oltiin viime kesänäkin. Keskilinjana tie, vasemmalle maasto vietti jyrkästi ylös, oikealle alas. Oikealla ryteikköä ja alueen takana suo, joka selittänee itikoiden paljouden. Tuuli kävi oikealta, sää pilvinen, välillä taisi vähän vettäkin ripauttaa.

Rini oli taas viimeisenä juoksujensa takia. Otin Rinille neljä ukkoa, joiden sijainneista en halunnut tietää mitään. Neidin ilmaisut olivat täysin kiintorullan varassa.

Kisamuotoisen suorituksesta teki varmaan sekin, että mua jännitti ihan hulluna, miten Rini kiintorullan kanssa maastossa toimii. Otettiin aluksi ilmoittautumiset, jonka jälkeen kävelin alueelle ja asettelin koiran lähtövalmiuteen vasemmalle mäenrinnetta kohti. Lähti erinomaisesti. Tiesin mäen päällä olevan poteron päällä maastoverkolla naamioidun pahvilaatikon - umpipiilo siis. Olin mielessäni myös suhteellisen varma, että siellä on ukko. Rini tuli pistolta ilman rullaa, mikä vähän mua ihmetytti.

Eipä siinä mitään, nokka kohti alamäkeä oikealle ja uusi pisto kehiin. Ryteikkö oli niin sankkaa, etten nähnyt kuin koiran aina vilahtavan siellä täällä. Ei aikaakaan, kun Rini palasi rulla suussaan. Roikuin näyttöliinan perässä näytölle mentäessä. Neiti oli osannut ilmaista umpipiilon - kevythäkissä, jonka päälle oli vedetty pressu, oli ukko, ja häkistä oli jätetty vain pieni kulma näkyville, mistä koira pystyi tarkistamaan, onko siellä ukko vai ei. Otin Rinin sivulle, ukko tuli esiin ja annoin luvan palkata.

Tultiin takaisin keskilinjalle, ja yritin sitkeästi lähettää uudestaan sinne vasempaan etukulmaan. Koira irtosi taas hyvin, mutta teki jälleen tyhjän piston. Uudellakaan lähetyksellä ei palannut takaisin rullan kanssa. Siirryin keskilinjalla vähän eteenpäin ja lähetin uudestaan. Rini lähti jo ihan toiseen suuntaan, mutta annoin sen mennä. Rinin tehdessä töitä mie kysyin, olisiko siellä etukulmassa ollut ukko. Rini tuli takaisin rullan kanssa. Roikuin taas liinan perässä, ja alueen perällä kuusien alla oli kankaaseen kietoutuneena ukko. Otin Rinin taas sivulle, ukko tuli esiin ja annoin luvan palkata.

Palattiin taas keskilinjalle ja lähetin Rinin vasemmalle. Se irtosi kuin unelma ja teki upeasti töitä, vaikka kyllä siitä jo näki, että se alkoi väsyä - maasto oli todella vaativa koiralle fyysisestikin. Rinin tehdessä töitä Mika kertoi vasemmassa etukulmassa olevan tyhjä piilo. Olin yhtä aikaa niin ylpeä koirastani ja tajuttoman vihainen itselleni. Miksi en luota tuohon koiraan, vaikka se ansaitsisi sen? Rini palasi pistolta rullan kanssa, ja tässä välissä Mika sanoi, että tää on viimeinen ukko, eli yksi jäi metsään. Se oli mulle ok, sillä Rini oli tehnyt upeasti töitä, enkä aikonut sillä sitä viimeistä ukkoa enää etsityttää. Näytön se teki hienosti, vaikka roikuin taas liinan perässä. Kuusen alla oli ukko alueen takaosassa, otin Rinin taas sivulle, ja kun ukko nousi ylös, annoin palkata. Viimeisellä ukolla oli myös wubba, ja se oli parasta, mitä Rini saattoi pitkän työrupeaman jälkeen tietää. Tulimme takaisin keskilinjalle leikkien.

Lähdin Mikan mukaan katsomaan, missä metsään jäänyt ukko olisi ollut. Mika kertoi matkalla, että ukko oli niin vaikeassa piilossa, että olisi voinut jäädä voittajaluokan koiraltakin löytämättä. Oliko tuo ihmekään - ukko oli piiloutunut mäennyppylän päälle kolmisenkymmenen metrin päähän vasemmasta etukulmasta, ja n. 20 metriä alueen ulkopuolelle. Vasemmalle oli myötätuuli, joten koiran olisi pitänyt irrota melkein mäennyppylän takana olevalle tielle asti, että se olisi voinut saada hajun ukosta. Fiksu koira etsii alueelta eikä sen ulkopuolelta ;)

Totesin jo alueella Riniä pistoille lähettäessäni, että on ihan kamalaa, kun ei yhtään tiedä, missä ukot on. Tämä kokemus oli kuitenkin äärimmäisen tärkeä, sillä opin kaksi todella tärkeää asiaa eilisen harjoituksen aikana. Ensimmäinen niistä on se, että mun on otettava riskejä - en voi kokeessa jäädä jankkaamaan mitään kulmaa, jos koira ei sieltä tule rullan kanssa, koska kello tikittää koko ajan. Toinen, ja kaikista tärkein on se, että mun on luotettava koiraan! Rini osaa tän homman, eilinen sen todisti, kun se ei vaikeassa maastossa kertaakaan tehnyt valeilmaisua, vaikka monta mahdollisuutta siihenkin olisi ollut.

Lähdin hyvillä mielin metsästä. Ensi viikolla tehdään Rinin kanssa innostava ja motivoiva treeni palautukseksi näin vaikean jälkeen.

Jäätiin juttelemaan treenin jälkeen autoilla. Otin Neven autosta vähän jaloittelemaan, samalla se pääsi tekemään tuttavuutta taas meidän treeniporukkaan. Annoin muille makkaraa, jotta he voisivat Neveä palkata, jos se itse hakee kontaktia. Neiti kävi syömässä makkarat kaikkien kädestä, eikä ollut tietoakaan siitä paniikkireaktiosta, minkä se sai kaksi viikkoa sitten. On Neve kyllä siitä paljon reipastunutkin.

Laitoin Neven vielä autoon siksi aikaa, kun kävin tallaamassa sille makkarajäljen metsään. Tein Lean ohjeiden mukaisesti: makkaraa joka kolmannelle askeleelle. Lopussa tein tosin jo useammankin askeleen pätkiä, joissa ei ollut makkaraa. Pääosin suora jälki, loppuun kaartui vähän.

Näytin Nevelle taas kädellä, mistä jälki alkaa. Jäljen alusta se söi makkarat hyvin tarkkaan ja yritti välillä tulla taaksepäin, mutten päästänyt sitä. Nyt Nevellä oli jo vauhtiakin jäljestyksessä, se eteni jouhevasti ja yhden pätkän aika nopeasti. Erotin aika tarkkaan hetken, jolloin se leimautui jälkeen niiden makkaroiden sijasta - sen jälkeen se napsi suuhunsa makkaran sieltä, toisen täältä, mutta eteni koko ajan jälkeä eteenpäin. Pituutta jäljelle tuli vajaa 100m, mutta se näyttäisi jäljen pituutena olevan vielä aika hyvä. Neve teki töitä hienosti, jälki on sille selkeästi hakua parempi laji.

Päästin jäljen ajamisen jälkeen tytöt vielä hetkeksi juoksemaan metsään. Kummaltakin oli pahin puhti jo poissa, joten pitkään ei viivytty. Kotona väsymys vei voiton - minä löhösin sohvalla ja koirat nukkuivat sikeästi kuka missäkin.