Rakas päiväkirja,

onhan se jo moneen otteeseen todettu, etten ymmärrä ihmisten touhuista juuri mitään. Ne ottaa pulttia niin kummallisista asioista. Minulle riittää, kun saan ruokaa ja vettä, tekemistä ja seuraa. Ja joskus on kiva nukkuakin. Kuten nyt.

Mutta rakas päiväkirja, tänään tapahtui jotain hyvin kummallista. Ei sinänsä ollut kummallista, että mamma sanoi tänäkin aamuna siivoavansa, koska sitä se on hokenut joka aamu ainakin kahden viikon ajan. Oikeastaan ymmärsin sen olevan tosissaan vasta sitten, kun se haki kaapista imurin. Minä pakenin tädin huoneeseen, sillä te kaikkihan tiedätte, etten oikeastaan pidä imurista. Me emme ole ystäviä, sillä se hurisee. Käyn sitä aina tuttavallisesti haistelemassa, mutta teen sen silkasta kohteliaisuudesta.

Kun mamma sai imuroitua, meillä oli siistiä. Mamma imuroi minunkin petini, mikä oli aika mukavaa. Ymmärrättehän, että on aika kivaa nukkua siistissä pedissä? Mamma pesi myös minun lempparisolmunaruni ja löysi kassista rakkaan lussupalloni! Voi sitä jälleennäkemisen riemua!

En kuitenkaan pitkään voinut leikkiä rakkaalla lussupallollani, kun mamma sanoi, että nyt lähdetään lenkille. No mikäpäs siinä. Hyppäsin autoon (siitä tiedän aina, että lähdetään lenkille jonnekin kauemmas) ja katselin maisemia. Ajelimme sinne paikkaan, josta aina kumppatäti, Elli-täti, ne karjakoirat ja sitten joskus petit ja corgi tulevat mukaan. No, tänään oli ihan outoa, sillä kumppa- ja Elli-tätiä ei näkynyt missään! Mukaan tulivat vain Katla (yksi niistä karjiksista), Olivia (se petit) ja Raia (se corgi). Ja sitten tuli Liisa-täti, jota tosin en sen koommin ehtinyt tänään tervehtiä - olihan minulla kerrankin kavereita, joiden kanssa leikkiä!

Menimme sinne kivaan paikkaan, jossa kävimme joskus syksyllä etsimässä metsään eksyneitä ihmisiä, Selkieksi sitä paikkaa olen kuullut kutsuttavan. Mamma päästi kaikki muut autosta, paitsi minut, koska minä innoissani halusin vähän laulaa. Ihme nipotusta tuo ihmisten touhu. No, kun mamma seuraavan kerran aukaisi takaluukun, niin olin ihan hiljaa. Sitten pääsin riehumaan. Ja riehuinkin sydämeni kyllyydestä.

Sitten, rakas päiväkirja, pääsemmekin siihen kummalliseen asiaan. Katsos, kun olimme lähdössä (minun mielestäni tietenkin aivan liian varhain), auto ei lähtenytkään liikkeelle. Katselin ikkunasta, kun mamma ja Liisa-täti potkivat lunta renkaiden edestä ja kävivät vuorotellen tuuppimassa autoa ja polkemassa kaasua, mutta silti se ei liikkunut kuin vähän kerrallaan. Siinä ne ihmiset itkua väänsivät ja soittelivat ympäriinsä. Minua tämä seikka ei tietenkään kiinnostanut, koska pääsimme uudelleen ulos. Sitten lähdimmekin uudestaan lenkille, tosin nyt siihen suuntaan, josta olimme tulleet.

Pääsimme tielle. Emme ehtineet kävellä tienviertä kauaakaan, kun ohitsemme ajoi auto, jonka Liisa-täti sai pysäytettyä. Minä vähän puhisin sille autossa olleelle miehelle, olihan se kaikin puolin hyvin epäilyttävä, vaikka Liisa-täti tuntui tyypin tuntevankin. Tein vaan selväksi, että tässä sinulla on muuten vastassasi hyvin suojelutehtävälleen vannoutunut aussie, jos mun mammalle jotain meinaat tehdä. Mamma sen sijaan ei ottanut mun puheita yhtään vakavasti ja käski vain olemaan hiljaa. Siis tässä kiitos, että olen elämäni valmis pistämään likoon sen puolesta!

No, joka tapauksessa, se tyyppi jatkoi matkaansa. Pian se tulikin takaisin ja lähti meidän kanssa lenkille. Ajattelin sitten, että jos se kerta mukaan kävelylle lähtee, niin ei se voi olla niin paha tyyppi. Kävin sitä haistelemassa, mutta jatkoin sitten matkaani, kun Katlakin pääsi vapaaksi. Hauskuus sen sijaan loppui hyvin äkkiä, sillä ihmiset keskittyivät auton luo päästyämme autoon, eikä mamma antanut minun syödä pupun kakkaa.

Kun auto yllättäen lähtikin liikkeelle, minulle tuli hätä, että mamma jättää minut metsään! Katsoin siis parhaakseni juosta auton ympärillä niin lujaa ja innokkaasti hyppien, ettei mamma varmasti voisi olla huomaamatta minua. Siitäkös mamma suuttui ja heitti minut auton takaboksiin! No, sama se minulle, sillä en ainakaan jäisi kyydistä. Jouduinkin istumaan siellä pitkän tovin, sillä auton liike oli tuhottoman hidasta - välillä peruutettiin ja välillä ajettiin eteenpäin. Minä en ymmärtänyt siinä vaiheessa hommasta enää yhtään mitään, mutta katsoin parhaimmaksi vaieta. Minulla olisi kyllä ollut sanani sanottavana jutusta jos toisestakin!

Ihmisten ajassa tunti siihen meni (minun ajassani voidaan puhua paljon pitemmästä tovista!) mutta sitten auto oli taas tiellä. Ja sitten ihmiset olivat sitä mieltä, että nyt on lenkkeilty tarpeeksi. Höh. Veimme Liisa-tädin ja koirat kotiin ja sitten mekin menimme takaisin kotiin. Outo reissu, eikö vain, päiväkirja! Mitähän meillä on huomenna luvassa...?

Tässä päivän kuva. Se on kylläkin jo vähän vanha (otettu viikonloppuna), mutta mamman mielestä se kuvaa persoonallisuuttani hyvin osuvasti?

****

Toisen kirjoittajan suusta hyvin vähäsanaisesti:

me ei enää ikinä mennä Selkielle lenkkeilemään talvella.