Ennen kuin alan purkautua, on ehkä syytä mainita pari huomiota meidän treeniryhmästä. Lähinnä se merkittävin juttu nyt on ehkä se, että me ollaan ne ainoat keltanokat siellä, jotka ei tiedä vielä mitään eikä osaa sitään vähää. Muut on meitä melkoisesti kokeneempia. Me taidetaan olla ainoat, jotka ei ole koskaan ees kisanneet. Jos esitän ajatuksen, että kuvitelkaa meidät tekemään kolmosluokan rataa, niin mitäpä luulette siitä seuranneen? Joo. Siitä seuraa tasan katastrofi. Tää rata oli sit käsittääkseni MM-kisoista, jotka vastikään pidettiin Helsingissä.
Mulla ei ole mitään vaativia ratoja vastaan. Mulla on käsissä koira, joka on aivan loistava, mutta homma kaatuu siihen, etten mie osaa ohjata sitä. Siinä vaiheessa, kun koiran kanssa edetään tällaisille radoille, ei ehkä ole tarkoitus jäädä jankkaamaan jotain tekniikkaa, mihin meillä meni sit tuhottomasti aikaa. Kaikkein pahinta tässä nyt on varmaan se, että muut vaan vetää tuolla tuota rataa, mutta mie en siihen omin neuvoin pysty. Mie tarvitsisin ehdottomasti ihmisen, joka kertoo, mitä mun siellä kannattaa tehdä ja mitä ei, ja osais puuttua hommaan heti, kun teen väärin. Saan toki apua aina, kun pyydän, mutta tulee sit vähän hankala olo, kun meidän harjoitukseen menee niin tuhottomasti aikaa kun muilla se ei ole kuin mennä vaan.
Noh, aloitetaan jostakin. Esteet 1-2 meni helpohkosti, mutta käännös kolmoshypylle oli jo melko vaativa, jos ei koiralle osannut etukäteen kertoa, minne mennään sen jälkeen. Mie en tietenkään osannut. Jos sain koiran nätisti kääntymään esteeltä toiselle, niin kaari hyppyjen 3-4 välillä oli ryhmäläisten mielestä liian suuri. Noh, kuinkas tuota lähdet korjaamaan, siihen en mitään tyhjentävää yksiselkoista vastausta saanut. Vitoshyppy sujui hyvin, mutta taas piti olla kroppa osoittamassa jonnekin muualle kuin suoraan eteen, muuten koira karkasi putken väärään päähän. Mulla se kroppa osoitti useimmissa tapauksessa ihan väärään suuntaan liian kauan, en ollut tarpeeksi nopea.
Putkesta hypylle piti tehdä mieletön spurtti, että ehti koiraa ohjaamaan hypyltä eteenpäin. Keppikulma oli melko hankala, kun meille ei nuo kepit muutenkaan ole erityisen varma este. Sain koiran ajettua kyllä sellaiseen kulmaan, mistä ne olisi ollut kohtuullisen helppo aloittaa, mutta sen oikean välin löytäminen on koiralle vielä vaikeaa. Kepit itsessään menivät hyvin. Kepeiltä Rini meni hyvin putkeen, mutta hypyillä tuli taas ongelmia.
Hööh. Tää on nyt vähän yksipuolinen kirjoitus, kun vikaa ei oikeasti ollut eilen kuin ohjaajassa. Mie olin vaan liian hidas, enkä osannu kroppaani käyttää niin, että olisin koiralle tehnyt ajoissa selväksi, minne oltiin seuraavaksi menossa. Kaarros hypyltä 12 hypylle 13 oli ehkä yksi vaikeimpia kohtia radalla, kun jos oli vähänkin väärässä paikassa (lue: jossain muualla kuin pituutta lähimpänä olevan siivekkeen sivussa), koira rymähti pituuden päälle. Kropan piti kans olla mieluummin jyrkästi keppejä kohti hypyltä 15 tultaessa, tai koira eteni takaisin hypylle 13. Hillitöntä kikkailua. Pituudelta eteenpäin rata saatiin jotakuinkin menemään putkeen, jos nyt ei hidasta kontaktia ja okserin toisen riman alastuloa lasketa mukaan. Rima tuli alas joko siksi, että saatoin ekalla kerralla tehdä äkkipysähdyksen, kun näin koiran etenevän itsekseen okserille, tai sitten siitä, että okserin ja seinän välissä oli tosi pieni tila. Tuo halli oli vähän turhan pieni tuollaiselle radalle.
Rini teki älyttömän hyvän treenin, mutta mua nyt kaivelee tuo ohjaaminen. Treenin lopputuloksena oli kuitenkin sekoiluilla höystetty yhtä kaikki läpi kahlattu rata, toteamus, että kontaktit pitää opettaa uusiksi, lahjakkaasti nyrjäytetty nilkka, väsynyt koira ja maahan lyöty "ohjaaja". Jos jostain voi olla kiitollinen, niin siitä, että Rini kestää useita toistoja, yrittää aina parhaansa ja tekee just silleen kuin sitä ohjaan. Koira on älyttömän hyvä, kuten sanoi moni meidän treeniryhmäläinenkin. Ohjaajasta ei sitten paljon hyvää sanottavaa olekaan. Osaa se sählätä, mutta sitä nyt ei varmaan hyväksi asiaksi voi sanoa.
Kommentit