Aamulenkitys on ollut äidin vastuulla pari päivää. Mie oon kinastellu äitin kanssa joka päivä siitä, että Rini pomottaa sitä, eikä äiti aio tehdä mitään asialle. Tänä aamuna se äitin asema pomona olis voinu säästää miut verenpaineen nousulta, ylimääräisiltä sydämentykytyksiltä ja ennen kaikkea aika pahalta säikähdykseltä.

Äiti ei yleensä soita lenkkipolun varrelta, joten kun puhelin soi vajaan tunnin kuluttua lenkille lähdön jälkeen ja näin äidin soittavan, osasin jo arvata, että nyt ei kaikki ole hyvin. No, se kaamea ajatus osui oikeaan. Rini oli kanniskellut keppiä, alkanut silputa sitä ja sillä oli jäänyt tikku suuhun kiinni. Koira yritti sitä kynsiä itse pois, muttei tikku ei oikein tahtonut irrota, tassuihin jäi verta, joten ainakin iho oli repeytynyt rikki. Äiti ei tikkua voinut ottaa pois, kun koira ei kuulemma antanut sen laittaa sormia suuhun. Onneksi olivat jo ihan tuossa kulman takana kotiin tulossa ja Rini sai tikun lopulta itse otettua suusta. Mie tarkistin suun heti, kun koira tuli ovesta sisään, pieni reikä oli tullut tuonne etuhampaiden taakse, mutta mitään suurempaa ei onneksi löytynyt.

Kyllä ihminen osaa säikähtää.

Eilen käytiin Rinin kanssa jo vähän pitemmällä kävelemässä kuin tuossa metsänlaidassa. Helppo oli koiran kanssa liikkua, kun lähdettiin sen verran myöhään, ettei liikkeellä ollut enää muita, joten Rini sai hömssöttää vapaana. Yllättävän hyvin tän selän kanssa liikkuu, pitäisi nyt vaan muistaa ottaa vielä ihan rauhallisesti, ettei ala liikaa reuhtoa. Mulla on paljon työtä tehtävänä sen jälkeen, kun pääsen taas koiran kanssa liikenteeseen. Rini on mm. oppinut vinkumaan ennen uloslähtöä, eilen sitten ennen iltalenkkiä päätin tapaa ryhtyä karsimaan pois. Vaatteita ei kuitenkaan tarvinnut kahta kertaa enempää heittää päältä, ennen kuin neiti osasi odottaa ihan hiljaa, jonka jälkeen päästiin liikenteeseen. On se aussie älykäs.